maanantai 24. elokuuta 2015

mä tuun takasin

Aikalailla tasan vuos ja 3kk kirjotustauloa tästä blogista. Yhtä kauan oli melkeen taukoa mun reenaamisella. Huh mitkä fiilikset mun viimesin kirjotus saatiin se voittokin sinne recordiin sai kun luin sen äsken. Tuli tosi vahvasti pintaam ne fiilikset mitä sillon elin. Koko se edeltävä vuos oli ollu ihan huikee. Tuntu että teen jotain tpsi2hienoa ja kilpailut tuntu elämän isoimmilta asioilta. Ku olin noussu collision häkkii ja ku voitin ton lappeenranta fight night matsin tuntu että elän mun unelmaa ja laitoin tavotteet ja haaveet tosi korkeelle. Ajattelin että voitan kaiken, tuntu että olin just löytäny vaparin idean ja paini kulki ja halusin vaan elää sitä kaikkea. Mul oli kauheedti ihmisiä ympärillä vaparin kautta. Ihania ihmisiä, todi laaja ja vahva tukiverkko. Senkin kautta tuntu että oon voittamaton tai vaikka en ois mä nousen sieltä ja mul on mun porukkaa ympärillä auttamassa siinä.

No kutenpa aikamoni tietää samana iltana lun voitin mun ekan vaparimatsin rakastuin lopullisesti mieheen ja siitä meni muutama viikko niin olinkin jo raskaana. Vapari jäi kokonaan. Paini jäi kokonaan. Samalla hävisi mun koko verkosto ja alko tuntumaan että mulla ei oo enää mitää. Mun unelmat hävis olin vaan vankina kotona ja mun ympärillä ei ollu enää niitä ihmisiä joihin liityin vaparin kautta. Olin oppinut purkamaan mun olon vapariin ja nyt en saanu sitä purettua mihinkään. Jouduin myydä prätkän ja jotenki tuntu että kaikki mitä mä oon ollu hävis. Aikasemmin jaskassa täissä tuli illan aikana aina monia monia sanomaa et hei sä oot se vapari mimmi, hei sä ottelit collisionis, hei painitsä poikien kaa, hei sul on se musta ninja. Mitä mä olin enää? Ja toivon että kukaan ei käsitä väärin. Olin maailman onnellisin siitä että olin raskaana ja tiesin että mikään muu asia maailmassa ei voisi muaonnellisemmaks tehdä mut mä olin tosi yksinäinen. Surullinen. Hukassa. Mietin mitä mä olen, oonko enää muuta kun äiti, en saanu purettua mun oloa mihinkään. Henkisesti raskaus aika oli tämänkaiken muunkin lisäksi todella raskas. Jälkikäteen en ees ymmärrä miten oon selvinny kaikesta.

26.3.2015 aamuyöllä mun maailma muuttui pysyvästi ja sen jälkeen olen vasta ymmärtänyt mitä rakkaus jotain ihmistä kohtaan voi olla. En vaihtaisi ikinä hetkeäkään pois mikä vaikutti siihen että minulle syntyi ihana terve tyttö. En ymmärrä miten olen ikinä voinut olla onnellinen ilman lucya. Hän on koko elämäni ❤


Nyt on kuitenkin aika alkaa etsiä myös minua itseäni takaisin. Vaikka olen maailman onnellisin roolistani äitinä ja haluan viettää kaiken aikani lucyn kanssa, ymmärrän että jotta pystyn olla paras mahdollinen äiti tarvitsen oman itseni takaisin. Olen käynyt nyt yhden kerran vapari reeneissä ja siitä ei tullut mitään. Olen alkanut pelätä liikaa nyrkkiä ja mielenvahvuus ei riitä. Ei ainakaan vielä. Painissa olen käynyt 4 kertaa ja ilmottauduin 5.9 oleviin bjj no gi finnishopen kilpailuihin. Tavoitteita. Niitä mä tarvin :) nyt mulla on maailman paras tsemppari ja kannustajakin mukana tässä hommassa. Nyt me etsitään Lucyn kanssa yhdessä keinot rakentaa ja toteuttaa unelmiamme:)