Etiikan tunnille piti kirjottaa pieni pohdinta omasta liikunta kasvamisesta, ja ne pitää siellä lukea myös muille, niin ajattelin liittää sen tähän blogitekstiin, kun en näköjään muuten saa tätä blogiakaan enään kirjoitettua
Liikunta on ollut koko elämäni ajan mukana jollain tavalla.
Lajit ovat vaihdelleet vuosien aikana, enkä ole missään lajissa ollut huipulla.
Sekin osittain johtuu siitä, että vaihdoin lajia usein, enkä pitänyt
kilpailimisesta. Viisitoistavuotiaana aloitin ringeten pelaamisen, lähes
luistelutaidottomana. Se oli todella kova homma päästä teiniporukkaan mukaan,
jotka olivat tehneet samaa hommaa jo kymmenen vuotta. Minä päätin että opin,
halusin näyttää isälleni että kyllä minä osaan. Reilu vuosi meni, niin sain
paikkani joukkueessa ja jo seuraavana vuonna minut valittiin varakapteeniksiki.
Kun mietin urheiluhistoriaani nyt vähän uudelta kannalta,
ymmärrän että en ole oikeastaan koskaan urheillut itseni takia. Suurimpana
tekijänä on ollut halu näyttää muille, erityisesti isälleni että kyllä minä
pystyn. Olen kokenut todella kovana tarpeen saada hyväksyntää ja arvostusta.
Kuvitellut että en ole mitään jos en saa jotain hienoa aikaiseksi. Toinen suuri
tekijä harrastuksissa on ollut sosiaalinen tilanne.
Vuosi sitten syksyllä aloitin vapaaottelun peruskurssin.
Itseasiassa vähän vahingossa, en ollut ikinä ajatellut että haluaisin harrastaa
mitään kamppailulajia. Peruskurssi oli vaikea, vaikean siitä teki joka kerta
mennä salille reeneihin, jossa oli pelkästään miehiä sinun lisäksesi, tietäen
että kukaan ei tahdo olla sinun parina. Tietäen että sattuu vaikka ei kovaa
silloin tehtykkään mitään. Pääsin
harvoin käymään edes reeneissä kun oli töitä ja koulua niin paljon. Kun
siirryin harrastajien ryhmään, tilanne vain hankaloitui, en osannut mitään
perusjuttuja ja turpaan tuli vähän enemmän.
Joku siinä harrastuksessa veti puoleensa. Halusin oppia.
Joka kerta ennen reenejä jännitti kotona, mutta aina menin kun vaan pääsin ja
oli mahdollista. Tuntui että kehitystä ei siltikään tapahtunut, varmasti
osittain kotona olevasta hankalasta ja surullisesta tilanteesta. Maaliskuussa
koko maailmani romahti sillä yksi
elämäni tärkeimmistä henkilöistä nukkui pois. Kaikki tuntui niin epäreilulta,
koko elämä tuntui epäreilulta, ei viisikymmentä vuotiaan ihmisen kuuluisi
lähteä täältä pois.
Olin hajalla, olen edelleen, mutta en todellakaan olisi
tässä tilanteessa tällähetkellä ilman vapaaottelua. Se oli reittini purkaa
oloani. Se oli ainoa paikka koko maailmassa hyvin pitkään missä sai hetkeksi
ajatukset vähän muualle. Siellä olen kokenut vapauden olla juuri sellainen,
millä sillähetkellä tuntuu. Jos olen ollut pahalla päällä, en ole yrittänyt
esittää mitään muuta. En ole yrittänyt esittää siellä yhtään vahvempaa kun mitä
henkisesti olen. Siellä en myöskään ole
kokenut samanlaista tarvetta pidättää ja peittää itkua kun esimerkiksi missä
tahansa muualla. Vaikka totta kai se vähän nolottaa jälkikäteen kun kyyneleet
siellä tulee silmiin.
Tämä vuosi on ollut henkisen kasvuni suurin paikka ja erittäin
suurena osana sitä perheeni lisäksi on ollu harrastukseni ja siellä olevat
ihmiset.Mutta vaikka minulla on tässä halu näyttää myös muille että onnistun ja osaan ja opin! Niin tätä teen itselleni, oman hyvinvointini takia. Sen takia että rakastan tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti